Suru

Suru.. Niin..

Tämä mennyt viikko avasi minulle kesto vihani taustalla olevan surun. Minä olen ollut koko ikäni no sen minkä muistan, vihainen. Tällä viikolla sitten kysyin vihaltani että miksi olen niin vihainen?  Tai oikeastaan mun kummitäti nukkui pois.. Olen tämän tekstin kirjoittanut jo alku vuodesta.. Ja nyt käyn uudestaan suunnantonta surua läpi.. Aluksi olin vihainen ja elämä tuntui niin väärältä kun en kerinnyt enään käydä kummitätiäni katsomassa ja moni muu että miksi.. Mikä on vihan taustalla kun olen aina ollut vihainen..

Portit aukesi.. Olen tuntenut surua kun vanhemmat erosi, kun en lapsena kelvannut, kun ensimmäinen poikkis kohteli minua kaltoin, kun lasten isä vaihtoi seuraavaan ja nyt kun ihminen josta välitin sivutti minut. Mutta suru on helpompi kääntää vihaksi, viha on agressiivinen ja se jotenkin auttaa menemään eteenpäin. Kun taas suru on vähän niin kun heikko.. Ja nyt kun olen kuunnellut häntä, hän on hento ja kaunis. Sen kaiken vihan taustalla on suru kun elämä on satuttanut. Suru pistää itkemään ja tuntuu lohduttomalta.  Kun taas viha on kova, ilkeä ja satuttava.. Vihalla pystyy paljon paremmin satuttamaan.. Kun taas suru on inhimillinen ja ymmärtävä omalla tavalla myös rakastava.. Olla surullinen kun mies jättää kun että on vihainen että mies jättää.. Tässä sen ymmärtää kun pyörittää suussa kumpaa itse käytät.. Surua ei ymmärretä se on heikko.. Viha taas ymmärrettävämpi..  Ja vihaan kavereita saa paljon helpommin kun suruun kavereita..  Koska harva ihminen ymmärtää surua, vihaa on helpompi se on agressiivinen.. On helpompi sanoa että voi vitun kusipää isä kun jätit meidät kun että, olen surullinen kun iskä lähti.. Ja mun piti ymmärtää äitiä kun hän jäi yksin meidän kanssa.. Joten se käänty sitten niin että vihasin isääni äitin kanssa.. Tai kavereitten kanssa on helpompi haukkua kun että kaveri olisi olkapäänä surulle.. Koska suru on lohduton tila kun et pysty enään mitään tilanteelle, suru jotenkin lopettaa ja auttaa hyväksymään että se on nyt näin. Kun taas viha sitoo vielä tilanteeseen, estää irtipäästämisen ja hyväksymisen.

Suru jotenkin ehkä auttaa näkemään tilanteen rakkauden kautta, suru sisältää kaipuuta, ikävää tekee meistä ihmisiä, tuntevia, inhimillisiä.

Viha itseasiassa on stressi pohjainen tunne.. Siis verrattavissa taistele ja pakene tilaan, vihalla on tapettu menneisyydessä eli se on joskus silloin ollut selviytymiskeino. Takoitettu hetkelliseen käyttöön.

Ja nyt uudestaan kun suru tuli oli vaikeaa hyväksyä. Oli helpompi nakella niskoja ja huutaa. Kun että olisi ollut surulle avoin ja antanut sen puhdistaa. Tiedän että suru tulee takaisin viimestään hautajaisissa. Kuvittelin että olisin jo osannut järkeistää asian kummitäti oli pitkään sairaana. Näitä tunteita ei voi järkeistää, ei vieläkään vaan ne pitää tuntea. On totta että tämä mahdollisuus/pakko pysähtyä laukaisi muutakin mitä olen yrittänyt sivuttaa. Kun antaa yhden tunteen tulla sieltä tulee sitten seittämän sen kaveria mukana. Kun en aina patoisi kaikkea itseeni tämä saattaisi olla jopa helpompaa. Mun tunteiden käsittely taito on ihan käsittämättömän surkea. Pitkästä aikaa haluaisin elämän mikä ei tuntuisi yhtään miltään. Pitää vain antaa tilaa itselle..

Superviitta..?

Kun aika on oikea, ja nyt se on. Olen siis päättänyt päästää mun superviitan eläkkeelle. Supernainen joka selviää mistä vaan.. se on ollut mulla mottona jo vuosia.. En ees muista milloin se alkoi.. Vahva veikkaus että olen saanut sen jo äidinmaidossa.. Äiti, mummoni sekä isomummo on ollut selviytyjiä.. Isomummo eli sodan aikaan, mummo hoiti 4 lasta yksin ja äiti meidät, minut ja kaksi pienempää siskoa.

He ovat olleen selvityjiä. Olen heistä ylpeä. Ilman heitä ei olisi mua mutta minä en enään tätä anna perinnöksi omille tytöilleni. Haluan antaa heille perinnöksi ajatuksen: ”Vastuuta voi ja saa jakaa, kaikkea ei tarvitse tehdä yksin. Kun uskaltaa pyydät apua olet vahva et heikko.” Haluan antaa tyttärilleni myös ajatuksen että heidän ei tarvitse olla tilanteen vankina.. Omia ajatuksia ja tunteita muuttamalla jokainen pystyy murtautumaan omia vankiloita jotka on luonut luultavasti joku muu.

Osallistuin Heidi Harjun Löydä naiseuden voima nettikurssille. Olen käynyt melkoisen tunne myrkyn läpi. Mun naiseus.. No suunta on ylös ja eteenpäin. Suosittelen kurssia kaikille jotka haluaa päästä syvemmälle omaan naiseuteen.

Nyt siihen superviittaan.. Mun ei tarvitse selviytyä kaikesta yksin. Mä voin olla ”heikko ja tarvitseva”.. Eli siis tunteva nainen, nainen miksi olen syntynyt. Mies saa olla mies ja tehdä miesten työt ja olla mies minulle, eli se tyyppi, äijä. Mun ei tarvii osata tehdä kaikkea ja aina oikein tai mun tapaan. Mikä sitten määrittää sen mikä on ”oikein” minä tiedän mikä on minulle oikein menen tästä eteenpäin sillä. Vaikka kaikki mun ympärillä sitä ei hyväksyisi, no he eivät minun elämää elä vain minä..! Toinen mun ei tarvii neuvoa ketään miten mikäkin tehdään. Jokaisella on taito oppia ihan itse jos haluaa, anna kyllä neuvoja jos niitä kysytään. Mutta lupaan tästä eteenpäin olla niitä tyrkyttämättä. Jokainen työntäkööt tyylillään.. Niin minäkin..

Myötätunto.. Kaikki se mitä olen tehnyt tähän mennessä olen tehnyt sen sillä tiedolla mikä mulla on kullakin hetkellä ollut. Joten voin päästää itseni tästä piinasta kun oon tehnyt asiat väärin. Virheitä, ei  vaan valintoja sillä hetkellä.. Kaikkia ei voi aina mielyttää varsinkin jos haluaa elää oman näköistä elämää, omalla tavalla.  Oon sitten kumminkin ihan hyvä tyyppi niin sinäkin. Myötätunto itseä kohtaan on parasta. Jos mä en ite silitä mun päätä ei kukaan muukaan niin tee.

Koska todellisuudessa tämä hetki mitä nyt elän on se mitä elän. Hetki mihin vaikutan on nyt ja millä on jotain merkitystä on nyt. Menneisyys meni ja tulevaisuus on arvoitus. Olen tätä ajatusta yrittänyt jo vuosia noudattaa. Voin kertoa se ei ole helppoa koska meillä on juttuja mitkä vaikuttavat meihin edelleenkin. Tietoisesti, ei todellakaan vaan tiedostamattomassa. Lapsuus ja kaikki mitä on tapahtunut ennen tätä hetkeä. Toistuvat tunteet ja tapahtumat yleensä ”pahalta” tuntuvat jutut. Kantapään kautta oppineena ne on juttuja mitä meidän pitää vaan kohdata.. Vaikka voi v….u miten tuntuu välillä ihan p…..tä.. Miksi asiat pitää kohdata.. En tiedä.. mutta kuinka helpompi elämästä on tullut.. Sama draama ei enään jatku.. Ja elämästä on tullut helpompaa kun mulla ei enään ole sitä samaa tapaa ottaa tilanne, reagointi on muuttunut. Voin rauhoittua ja sitten vasta vastata.. tai olla vastaamatta mitenkään. Mun ei tarvitse reagoida koska ”pahat” jutut on vaan asioita mitkä pitää kohdata. Mahdollisuus ottaa oppia, me ihmiset olemme toistemme peilejä.

Seuraavaksi kirjoittelen joku päivä surusta ja mitä se on minulle antanut. <3