Suru

Suru.. Niin..

Tämä mennyt viikko avasi minulle kesto vihani taustalla olevan surun. Minä olen ollut koko ikäni no sen minkä muistan, vihainen. Tällä viikolla sitten kysyin vihaltani että miksi olen niin vihainen?  Tai oikeastaan mun kummitäti nukkui pois.. Olen tämän tekstin kirjoittanut jo alku vuodesta.. Ja nyt käyn uudestaan suunnantonta surua läpi.. Aluksi olin vihainen ja elämä tuntui niin väärältä kun en kerinnyt enään käydä kummitätiäni katsomassa ja moni muu että miksi.. Mikä on vihan taustalla kun olen aina ollut vihainen..

Portit aukesi.. Olen tuntenut surua kun vanhemmat erosi, kun en lapsena kelvannut, kun ensimmäinen poikkis kohteli minua kaltoin, kun lasten isä vaihtoi seuraavaan ja nyt kun ihminen josta välitin sivutti minut. Mutta suru on helpompi kääntää vihaksi, viha on agressiivinen ja se jotenkin auttaa menemään eteenpäin. Kun taas suru on vähän niin kun heikko.. Ja nyt kun olen kuunnellut häntä, hän on hento ja kaunis. Sen kaiken vihan taustalla on suru kun elämä on satuttanut. Suru pistää itkemään ja tuntuu lohduttomalta.  Kun taas viha on kova, ilkeä ja satuttava.. Vihalla pystyy paljon paremmin satuttamaan.. Kun taas suru on inhimillinen ja ymmärtävä omalla tavalla myös rakastava.. Olla surullinen kun mies jättää kun että on vihainen että mies jättää.. Tässä sen ymmärtää kun pyörittää suussa kumpaa itse käytät.. Surua ei ymmärretä se on heikko.. Viha taas ymmärrettävämpi..  Ja vihaan kavereita saa paljon helpommin kun suruun kavereita..  Koska harva ihminen ymmärtää surua, vihaa on helpompi se on agressiivinen.. On helpompi sanoa että voi vitun kusipää isä kun jätit meidät kun että, olen surullinen kun iskä lähti.. Ja mun piti ymmärtää äitiä kun hän jäi yksin meidän kanssa.. Joten se käänty sitten niin että vihasin isääni äitin kanssa.. Tai kavereitten kanssa on helpompi haukkua kun että kaveri olisi olkapäänä surulle.. Koska suru on lohduton tila kun et pysty enään mitään tilanteelle, suru jotenkin lopettaa ja auttaa hyväksymään että se on nyt näin. Kun taas viha sitoo vielä tilanteeseen, estää irtipäästämisen ja hyväksymisen.

Suru jotenkin ehkä auttaa näkemään tilanteen rakkauden kautta, suru sisältää kaipuuta, ikävää tekee meistä ihmisiä, tuntevia, inhimillisiä.

Viha itseasiassa on stressi pohjainen tunne.. Siis verrattavissa taistele ja pakene tilaan, vihalla on tapettu menneisyydessä eli se on joskus silloin ollut selviytymiskeino. Takoitettu hetkelliseen käyttöön.

Ja nyt uudestaan kun suru tuli oli vaikeaa hyväksyä. Oli helpompi nakella niskoja ja huutaa. Kun että olisi ollut surulle avoin ja antanut sen puhdistaa. Tiedän että suru tulee takaisin viimestään hautajaisissa. Kuvittelin että olisin jo osannut järkeistää asian kummitäti oli pitkään sairaana. Näitä tunteita ei voi järkeistää, ei vieläkään vaan ne pitää tuntea. On totta että tämä mahdollisuus/pakko pysähtyä laukaisi muutakin mitä olen yrittänyt sivuttaa. Kun antaa yhden tunteen tulla sieltä tulee sitten seittämän sen kaveria mukana. Kun en aina patoisi kaikkea itseeni tämä saattaisi olla jopa helpompaa. Mun tunteiden käsittely taito on ihan käsittämättömän surkea. Pitkästä aikaa haluaisin elämän mikä ei tuntuisi yhtään miltään. Pitää vain antaa tilaa itselle..

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *